UTMB @CCC 2019 – 101 km Ultrajuoksu Mont Blancilla 30.-31.8.2019

Prologi

Tapaninpäivä 2014:

Olen palaamassa koiran kanssa lenkiltä, kävelen Tiikkarin mäkeä ylöspäin ja puuskutan kuin höyryveturi. Pitää pysähtyä huilaamaan hetkeksi. ”Saatana, että  vituttaa olla näin huonossa kunnossa” –  Tätä menoa tapan vaan itteni alta viisikymppisenä.

Marssin lenkin jälkeen vaakalle, mutta patterit ovat loppuneet jo aikoja sitten, joten digitaalivaakan lukemat pysyvät mustina. Vaihdan patterit ja astun uudelleen vaakalle. Tauluun tulee lukemat 92,6 kg. Perkele. Tämä ei voi jatkua näin. Tähän pitää tulla muutos.

Syyskuu 2019:

UTMB. CCC. TDS. OCC. PTL. Kirjainyhdistelmät, jotka ovat olleet vain sellainen kaukainen unelma ja haave tällaiselle kuntourheilijalle. Tapaninpäivänä 2014 en tiennyt moisista kirjainyhdistelmistä yhtään mitään. Kolmisen vuotta sitten katselin ihmeissäni videoklippejä ultrajuoksijoista, jotka kirmasivat vuorilla kymmeniä, jopa satoja kilometrejä juomaliivien ja juoksusauvojen kanssa. Ei tuo voi olla mahdollista, ajattelin silloin. Nyt olen itse CCC Finisher 2019.

Taustaa

Lokakuu 2018.

Tähän hetkeen mennessä olin harrastanut polkujuoksua kutakuinkin kolme vuotta, enemmän ja vähemmän tavoitteellisesti. Pohjiksi olin saanut takataskuun seuraavat maaliinpäästyt pidemmät juoksukisat ja -tapahtumat:

Halloween Hike 100 km 27.10.2018

Aulanko 24h 101 km 6.8.2018

NUTS Karhunkierros 83 km 26.5.2018

Halloween Hike 50 km 28.10.2017

Vaarojen Maraton 43 km 7.10.2017

NUTS Ylläs-Pallas 55 km 15.7.2017

Vaarojen Maraton 43 km 1.10.2016

Näiden lisäksi pari DNF:ää (did not finish) maraton/ultramatkoilta ja muutama lyhyempi rykäisy pienemmissä tai lyhyemmissä tapahtumissa. Ei siis järin paljon tunteja tahi kilometrejä kolmessa vuodessa. Lokakuussa 2018 olin kuitenkin jonkin käsittämättömän mielenhäiriön johdosta klikannut itseni sisään NUTS Karhunkierroksen 160 km:n perusmatkalle (hehee, joo, tuo termi ”perusmatka” on jotain polkujuoksijoiden sairasta huumoria).

Edelliseen NUTS Karhunkierroksen 83 km matkaan valmistautuminen oli ehkä jossakin määrin mennyt liiallisen yliyrittämisen puolelle, joten tähän tuplasti pidempään matkaan päätin muuttaa harjoittelufilosofiaani sellaiseksi, joka itselleni tässä elämäntilanteessa sopii parhaiten. Eli treenaamalla silloin ja siten, kun hyvältä tuntuu ja pitämällä hauskaa metsässä. Tietäjät älkööt luopuko autojenne nostoapuvälineistä, olen oman tieni valinnut.

Halloween Hike 2018 tapahtuman yhteydessä oli puhetta, että tästä tapahtumasta olisi mahdollisesti saatavilla ITRA -pisteitä (kts. Itra.run). Näitä pisteitä tarvitaan riittävästi, jotta päästään osallistumaan tiettyjen ulkomaisten Ultrajuoksukilpailuiden arvontaan, esim. UTMB:n eri matkoille. Halloween Hiken 100 km:n matkalta oli kolahtamassa 4 pistettä taskuun, mutta en tässä vaiheessa ajatellut tarvitsevani niitä pisteitä mihinkään.

Valmistautumista

Joulukuu 2018

Huomaan tsättäileväni vimmatusti juoksukavereiden kanssa pisteiden määrästä, UTMB:n kisoista, arvonnan deadlinesta, päivän kunnosta, ajan riittävyydestä, treenien määrästä, ym. muuta tyypillistä säätöä. Huoh. Mihin mä olen oikein taas lähtemässä.

Tammikuu 2019

Samilta kolahtaa viesti WhatsApissa: ”Sullahan riittää pisteet CCC:lle!” (Saldo näytti 8 pistettä) Dämet! Niin riittää, tiedetään. Riittäisi muuten vaikka TDS:lle, UTMB:lle onneksi ei sentään! Perhana, olin yrittänyt pitää pään kylmänä ja olla välittämättä houkutuksista, mutta nyt alettiinkin sitten Samin, Tuukan ja Jyrkin kanssa puuhamaan yhteisarpaa CCC:n arvontakoriin. ”Et sä menetä siinä mitään”, ”Tuskin tonne kuitenkaan päästään”, ”Mahikset on kuitenkin aika pienet päästä eka vuonna” ym. itsensä pettämistä. No, arpa heitettiin sisään toivoen, että ei nappaisi heti ekana vuonna (tai niin ainakin minä toivoin), vaikka sellainen pieni toivonkipinä suotuisasta arpanonnesta kyti takaraivossa, pöljä kun olen.

10. Tammikuuta klo 11:00.

Arvontatulokset napsahtavat UTMB:n sivulle, ja kenenkäs nimet siellä komeilevat hyväksyttyjen joukossa. Voi h*****in h*****ti! Nyt meni treeni- ja kisakalenteri täysin uusiksi. Eikä tietenkään oltu katsottu vielä lentoja eikä majapaikkoja valmiiksi. Armotonta viestittelyä seuraavat pari tuntia aikatauluista, lennoista ja majapaikoista (köh. ”työn ohessa” köh.) ja klo 13:58 oli lennot varattu, kämppä varattuna keskeltä Chamonixta ja rouvaa informoitu ”yhdestä pikkujutusta syksyllä”. No niin. Mihinkähän sitä on tullut taas lähdettyä.

Tammi-helmikuu 2019

Olin ”varmuuden vuoksi” jo muuttanut vähän treenitapaani (filosofiastani tinkimättä) CCC:tä silmällä pitäen ja lisännyt enemmän mäkitreeniä ohjelmaan. Tuolla CCC:llä kun se 100 km:n matka kun ei itsessään olisi kovin mahdoton haaste, mutta 6,1 km:n noususumma kuulosti karmealta. Tähän mennessä olin ennätysviikkona saanut kasaan n. 3 km nousua viikon aikana, ja nyt tuo enkkaviikko pitäisi tuplata yhden vuorokauden aikana. Kuulostipa ratkiriemukkaalta.

Tammikuun lopussa järjestin JTR:lle (Jyväskylä Trail Runners) ”Kotirataultran” jota varten kävimme Vesan ja Harrin kanssa tamppaamassa lumikengillä n. 7 km pitkää luuppia useampana iltana, jota jokainen saisi kiertää vuorokauden aikana niin monta kertaa kuin haluaa ja huvittaa. Villen ja Vesan kanssa kävimme tyypittämässä vielä jalkaisin reittiä. Näillä reissuilla sai taas varsin hyvää PK -treeniä ja mukavaa tekemistä pimeässä metsässä otsalampun valossa.

Suunnittelin reitin sellaiseksi, että se sisältää kotipolkujeni kaikki mahdolliset nousut ja laskut, jotta mäkitreeniä tulisi kuin ”ilmaiseksi”. Joka kierroksen jälkeen oli mahdollisuus huoltoon pihalla olevassa asuntovaunussa. Porukkaa ilmestyikin paikalle heti aamusta, taisi tuolla olla pitkälle toistakymmentä kaveria päivän aikana kiertämässä luuppia. Tästä siis kehkeytyikin loppujen lopuksi varsin mukavat juoksukekkerit!

Kotirataultra Tiikkarissa. Yläfemmat Tessan ja Anna-Marin kanssa. Kuva: Tero Pelkonen

Laukaan ja Jyväskylän alueellahan mäkeä kyllä piisaa ja valinnanvaraa riitää, mutta Multamäestä tuli talven aikana suosikkipaikkani treenien suhteen. Siellä kun saa n. 100 metrin korkeuseron lisäksi tehtyä myös vaihtelevaa treeniä pidemmillä tai jyrkemmillä laskuilla ja nousuilla. Talvella kävin tekemässä usemman ”tonnin nousun” ja pari ”kahden tonnin” iltaakin, eikä ne treenit sujuneetkaan oikeastaan ollenkaan hullummin. Pidin kuitenkin huolen siitä, että tehot pysyvät tässä vaiheessa matalina, enkä lähtenyt tekemään treeniä ollenkaan, jos tunsin itseni väsyneeksi.

Meikä, Sami, Jukka ja Elina Multamäen Alppisimulaattorissa
Arctic Talonit ja gaiterit – toimii tammikuussa

Maalis-Toukokuu 2019

Erinäisistä syistä johtuen huomasin olevani kuitenkin jälleen maaliskuun puolivälissä siinä tilanteessa, että kroppa ei ottanut treeniä vastaan enää yhtään. Ei edes matalilla tehoilla tai lyhyempänä tehtynä. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, oli tunnustettava katkera tosiasia. Treenit oli jätettävä nyt kokonaan tauolle määräämättömäksi ajaksi. (Kaikenkaikkiaan treenitaukoa kesti sitten kuitenkin vain reilu 7 viikkoa)

Mullahan oli paikka kaiken lisäksi NUTS Karhunkierroksen 160 km:n perusmatkalle toukokuun lopussa, mutta olin jo tammikuussa arvonnan ratkettua päättänyt, että pudotan tuon matkan lyhyemmäksi, sillä palautuminen niin pitkästä matkasta ei olisi mitenkään mahdollista kolmessa kuukaudessa, jotta olisin valmis elokuun lopussa CCC:n starttiviivalle. Nyt fakta oli se, että siihen Karhunkierroksen kisaan ei olisi lainkaan mitään asiaa. Ei edes 34 km:n lyhyimmälle rykäisylle.

En jäänyt tätä kauaa murehtimaan, vaan laitoin viestiä NUTSin Epulle ja Jokelle, että ”Mitä jos on mennyt tekemään sillai tyhmästi, että on ensin ilmoittautunut KK:n perusmatkalle ja sitten keksinyt jotain vielä tyhmempää ja mennyt laittamaan nimensä johonkin hemmetin vuoristoreissun arvontakoriin ja vielä onnistanut arvonnassa.

Ei ongelmaa, paikka siirretty seuraavalle vuodelle, ja siinä samalla päätin ilmoittautua NUTSin talkooporukkaan KK:lle reitinmerkkaukseen ja turvajuoksijaksi. Edellisenä kesänä talkoiltuani Karon kanssa NUTS Ylläs-Pallas-Hetta -kisan perusteella tiesin, että siinä hommassa ei tarvi mennä koko ajan naama punaisena, mutta valvomista (ja tarvittaessa spurtteja) pääsee kyllä harjoittelemaan ympäripyöreillä ”työpäivillä” Sopii kyllä hyvin meikämandoliinille, se valvominen nimittäin. 😉

Ei se matka tapa, vaan seura” vai mitä Ali, Karo ja Harri. 🙂 Turvajuoksua KK:lla

Kesä-Heinäkuu 2019

Vaikka tuo kevät ja alkukesä olikin mennyt pilalle treenien suhteen, en sentään ihan sohvaperunaksi ollut heittäytynyt. Olin käynyt säännöllisesti sauvakävelemässä pitkiäkin lenkkejä, pitäen kuitenkin visusti huolen siitä, ettei sykkeet nouse edes PK -tasolle. Tai jos nousikin, niin jäin heti mussuttamaan vaikka eväitä tai kuvailemaan luontoa.

Kesäkuun alussa aloittelin kuitenkin ”varovasti” pikkuhiljaa taas treenejä. Vain parin viikon jälkeen huomasin ilokseni, ettei se kunto ollut mihinkäään kadonnut, vaikka talven aikana hankittu kohtuullinen jalkojen iskutuskestävyys olikin mennyttä. Vauhtia mulla nyt ei ole koskaan ollutkaan, joten sen puuttuminen ei huolettanut, eikä edes kiinnostanut pätkääkään. Kuten aiemmin kirjoitin, mun treenifilosofiani on mennä metsässä poluilla/hiekkateillä nautiskellen hitaasti ja matalilla tehoilla.

Paavon kanssa ”Yöjuoksulla” kesäkuun alussa. Ettei nyt vaan sattuisi mitään…

Tästä filosofiasta en nytkään luopunut, mutta otin tietoisen riskin ja aloin nostamaan treenien viikkotuntimääriä melkoisella kulmakertoimella. Viikossa oli kuitenkin pidettävä vähintään 2, joskus jopa 3 lepopäivää, joten hyvä tapa saada tunteja ja kilometrejä kroppaaan oli juoksennella työmatkat aamuin-illoin. (Sori vaan työkaverit, ei ole mun ongelma, ettei työpaikalla ole suihkua) 🙂

Se kyllä kieltämättä nyt jälkeenpäin vähän harmittaa, että melkein kaikki JTR:n yhteislenkit ovat jääneet kevään ja kesän aikana väliin. Taisin kokonaisen yhden kerran keretä Villen järjestämälle yhteislenkille kesä-heinäkuun vaihteessa Touruvuoreen. Ei vaan koskaan aikataulut tai treenisuunnitelmat natsanneet, valitettavasti.

JTR:n yhteislenkillä Touruvuoressa

Kesäkuussa sain kerättyä lajinomaista treeniä n. 30 tuntia, 200 kilometriä ja vajaa 8 km nousua. Aika kaukana siis alkuperäisestä suunnitelmasta. Heinäkuun vastaavat numerot olivat n. 55 tuntia, 340 kilometriä ja reilu 12 km nousua. Näihin lukuihin mahtuu myös kolmen päivän patikointi Kolilla Venlan kanssa, joka muuten oli hauskanpidon ja rentoutumisen ohella myös varsin hyvää PK -treeniä kiivetessä Kolin rinteitä rinkka selässä.

Multamäki tuli myös varsin tutuksi heinäkuun aikana. Samin ja Tuukan kanssa kävimme muutaman ”incoginto” treenin (anteeksi JTR -väki) pyytämättä ketään muita mukaan, jotta saataisiin rauhassa tehdä omaa juttua ja lässyttää ja spekuloida CCC:n kisasta. Kävin kahdesti tekemässä treeniä myös yöllä, jotta saisin vähän enemmän kokemusta kivikkoisessa mäessä etenemisestä pimeässä.

Pari hyvää mäkitreeniä sain tehtyä myös todella kuumassa. Näin kisan jälkeen muuten on kiitettävä näitä kuumien päivien treenejä, ei nimittäin kisassa minusta ollut lainkaan liian kuuma.

Viiden tunnin treeni Multamäessä +30 asteen helteessä. Nice.

Elokuu 2019

Elokuussa ei sitten juurikaan ollut enää mitään tehtävissä mäkikunnon, tai kunnon nostamiseksi ylipäätään. Tein muutaman täsmätreenin vähän kovempaa ja lyhyempänä, mutta edelleen pitäen tehot maltillisina. Elokuun lukemat n. 20 tuntia, 170 km ja 4,5 km nousua, itse kisaa lukuunottamatta siis.

Muutenkin, uskon enemmän tuohon pidempiaikaiseen kestävyyden kerryttämiseen kuin lyhyen ajan kovempiin täsmätreeneihin. Saa olla eri mieltä. Eli, jos katsotaan kisaa edeltävää 12 kuukauden jaksoa taaksepäin, sain kuitenkin kerättyä ihan kohtuulliset määrät treeniä, yhteensä n. 350 tuntia, reilu 2300 km ja 63 km nousua.

Erityisen ylpeä olen siitä, että koko vuoden aikana vain 1% treeneistä oli MK -alueella, 5% VK -alueella ja kaikki loput, eli 94% PK -alueella tai palauttavaa. Saa taas olla eri mieltä, mutta teen just niin kuin huvittaa, koska mä voin. 😀

Kisaviikko 28.8. – 2.9.2019

Olin jäänyt lomalle pari viikkoa ennen kisaa, ja kieltämättä kisaa edeltävällä viikolla alkoi jo tuntua, että vois pikkuhiljaa päästä jo baanalle. Pahoittelut muulle perheelle, jos alkoi jutut olla jo levottomia ja mies hyppiä seinille täpinöissään. 🙂

Tein viimeisen lyhyehkön ja kevyen treenin aika tasan viikkoa ennen H-hetkeä.

28.8.2019 – 2 päivää starttiin.

Saavuimme kuuden hengen koplalla Chamonixiin keskiviikkona 28.8. iltapäivällä. Kuten aina, vielä oli tehtävä viime hetken säätöjä majoitusten suhteen, mutta kaikille löytyi kuitenkin katto pään päälle.

Keräiltiin illalla vielä kaikki kamat kisareppuun ja varmistimme, että kaikilla on varmasti kaikki pakolliset kamat mukana. Vielä ehtisi tehdä viime hetken hankinnat, jos jotain puuttuisi. No ei puuttunut, mutta ensiside ei ollutkaan speksin mukainen, joten sellaiset piti Jyrkin kanssa käydä vielä investoimassa.

29.9.2019 – 1 päivä starttiin

Kisaa edeltävänä päivänä päätimme kuluttaa aikaa maisemia katsellen ja rauhallisesti kävellen. Otimme köysihissin 3 842 m korkeudella olevalle Aiguille du Midille, jotta saataisiin vähän tuntumaa, miltä ilma tuntuu noilla korkeuksila.

Komeat maisemat 3842 metrissä.

En tosin tainnut tulla maininneeksi kenellekään, että mulla on aika paha korkeanpaikan kammo. Se kyllä kävi köysihississä kaikille selväksi, olin nimittäin ihan pulassa menomatkalla. En saanut ihmismassassa pidettyä mistään kaiteesta kiinni, joten polvet alkoivat lyömään loukkua sitä enemmän, mitä korkeammalle noustiin. Jätkät nauroivat vedet silmissä, kiitos vaan myötätunnosta. 🙂

Iltapäivällä kävimme vielä junalla katsomassa Mer de Glace -jäätikön reunaa.

Mer de Glace jäätikköä

30.8. Kisapäivä

Tiedossa olisi siis kohtalainen urakka. 101 km matkaa ja 6,1 km nousua. Ja mikä pahinta, pikkuisen enemmän vielä laskua, arviolta 6,3 km. Matkalla olisi 7 huoltopistettä ja pari muuta mahdollisuutta täydentää vettä. Katin kontit. 6 niitä huoltopisteitä oli, kun se seitsemäs oli sitten viimeisenä maalissa. Vesipisteitä kylläkin oli sitten enemmän kuin kaksi, muutamissa kylissä oli mahdolllisuus täydentää vettä. En ole varma oliko ne edes järjestäjän tarjoamia vesipisteitä, mutta viis siisä.

Aamutoimet ja siirtyminen starttipaikalle

Reilu viis tuntia unta palloon, herätys klo 5, aamutoimet, puurot ja banaanit naamaan, kamat päälle ja kävellen vajaa kilsa kohti klo 7 lähtevää bussia, joka veisi meidät lähtöpaikalle Courmayeriin. Tässä vaiheessa kisajännitys oli jo sellainen normaalin kisa-aamun tuntuinen. Pakki kunnossa, kamat tuntui hyvältä päällä ja jalat tuntui palautuneelta. Tämän voisi enää pilata liian kovalla startilla, mutta olimme sopineet Samin kanssa, että alku otetaan rauhallisesti.

Sami, Jyrki, meikä ja Tuukka lähtöpaikalla. Vajaa tunti starttiin.

Lähtöryhmät oli jaettu ITRA -pisteiden mukaisesti, ja meidän kaikkien karsina löytyi, mistäs muualta kuin viimeisestä karsinasta. Lähtöryhmät oli jaettu kolmeen ryhmään. Eliitti starttaisi tasan klo 9, muut kovat klo 9:15 ja kuntourheilijat 9:30. Asettauduimme hyvissä ajoin siihen oman karsinamme alkupäähän, vain pari metriä sulkunauhan taakse, joka erotti meidät aiemmasta lähtöryhmästä. Jostakin syystä muutama minuutti ennen eliitin starttia joku vetäisi sen sulkunauhan pois (en tiedä oliko se järjestäjä vai oliko se jonkun päähänpisto) Totesimme vain, että no kai me sitten startataan 9:15. Näin myös kävi.

1. osuus Courmayer – Tête de la Tronche – Refuge Bertone (13,5 km startista)

Olin etukäteen ajatellut, että lähdössä odottelu menisi kovastikin tunteisiin Vangelista kuunnellessa, mutta ei sitä kyllä näköjään lappu rinnassa osaa keskittyä enää mihinkään muuhun kuin omaan juoksuun ja touhuilla niitä omia rutiineja, joten ”lähtökotkotuksista” ei jäänyt mitään sen kummempia tuntemuksia.

Muutama minuutti ennen starttia

Virallinen lähtöaika Courmayeristä näyttää mulle 09:17, eli pari minuuttia kesti ”Gooooooooooo” -luvan jälkeen päästä lähtöviivan yli. No sitten kun vihdoin päästiin juoksemaan, nousi fiilis kattoon. Kadut olivat täynnä ihmisiä hurraamassa ja kannustamassa kaikkia, aivan kaikkia! Tuon kannustamisen nää paikalliset ainakin osaa. Oli hieno tunne juosta kadulla ihmismassan keskeltä kohti ensimmäistä nousua.

Otimme kuin otimmekin alun rauhallisesti, vaikkakin ohiteltiin aika lailla porukkaa jo ensimmäisen kilometrin aikana. Samin kanssa siis lähdettiin yhtä matkaa, ainakin ensimmäisen nousun osalta. Erehdyin jossain vaiheessa vilkaisemaan kelloa, ja syke näytti 158! Mitä h****ttiä? VK -alueella mennään, vaikka tunne ei ollut lähelläkään sellainen. Henki kulki hyvin ja jalat neppasivat ihan sopivalla tahdilla, eikä vauhtikaan tuntunut ollenkaan sykkeiden mukaiselta.

Päätin olla välittämättä sykkeistä, ja menin tuntemuksen mukaan. Olin laittanut kelloon näkymän, josta yhdellä vilkaisulla näki sykkeen, kuljetun ajan, kuljetun matkan ja nousumäärän. Tuo nousumäärä tulisi seuraavien kilometrien aikana olemaan se oleellisin tieto. Kakkosnäkymällä oli sitten pelkkä kellotaulu, joka todennäköisesti olisi ainoa kiinnostava asia enää puolimatkan jälkeen (näin myös kävi)

Kohtapuoliin käännyimme asfaltilta hiekkatielle, ja pikkuhiljaa reitin profiili alkoi muuttumaan jyrkemmäksi jolloin otimme sauvat käyttöön. Courmayerista Tête de la Troncheen olisi matkaa 9,3 km ja tällä matkalla noustaisiin 1429 metriä. Luulot pois siis heti alkuun.

Pienen sillan jälkeen baana muuttui kapeaksi poluksi ja samalla jyrkkeni huomattavasti, joten tässä kohtaa juutuimme ensimmäiseen ruuhkaan.

Jonotusta ruuhkassa – Video: Tuukka Saarela

Muutama sankari yritti ottaa ohituskaistaa käyttöön metsän puolelta, mutta kansa buuasi aika pahalla silmällä moiset sankarit takaisin ruotuun. Samassa veneessä tässä kaikki oltiin. Itseasiassa oli ihan hyvä saada vähän sykkeitä rauhoitettua alun jälkeen, niin ne pysysivät sitten kohtuullisena kun kunnon kiipeäminen alkaisi.

Tête de la Tronchen huipun saavutin klo 11:46 eli ajassa 02:28:59. Ihan OK vauhtia siis. Tällä osuudella olikin minun mielestäni matkan hienoimmat maisemat! Sami meni jossain näköetäisyydellä edellä, ja satuin menemään tässä kohtaa aika lailla samaa vauhtia Jennin kanssa.

Mestan hienoimmat maisemat!

Ensimmäiseen huoltoon Bertoneen saavuin klo 12:19 eli ajassa 03:01:57. Matkasuunnitelmani mukaan oli tarkoitus olla Bertonessa noin kolmen tunnin kohdalla, joten tämähän sujui täysin käsikirjoituksen mukaan. Jihuu! Huollossa täytin kaksi puolen litran lötköä vedellä. Olin ottanut lähtiessä mukaan kolme puolen litran lötköä eli yhteensä 1,5 litraa nestettä (litra urkkajuomaa ja puoli litraa vettä geeliä varten) Toinen urkkajuomalötkö oli edelleen koskematon, joten tässä vaiheessa mietin, olinko kuitenkin juonut liian vähän? Ei kyllä tuntunut siltä, sillä olin vetänyt alkumatkalla säännöllisesti urkkajuomaa kulauksen, ja ottanut yhden 100g geelin ja huuhdellut sen alas vedellä. Vaikka tuo eka nousu olikin aika raskas, ei keli tuntunut mitenkään erityisen kuumalta (kiitos kesän helletreenien) joten en huolestunut vähäisestä nesteen kulutuksesta.

Suolaa olin ottanut aina välillä kokeeksi kielen alle. Mulla on semmoinen hyvä muistisääntö, että jos se suola maistuu kielen alla hyvältä, se kannattaa antaa sulaa tai pureskella mahaan asti ja siihen vähän vettä päälle. Nyt se maistui hyvältä joka toisella kerralla, (silloin kun ei maistunut niin syljin pois) joten luotin edelleen tähän aiemmin hyväksi havaittuun menetelmään.

2. osuus Bertone – Arnouvaz (26 km startista)

Tällä välillä oli oikeastaan kisan ainoa ”tasaisempi” osuus. Sami oli karannut näkymättömiin Bertonen huollon jälkeen, eikä Jenniäkään enää näkynyt. Siispä omaa rentoa vauhtia eteenpäin! Tässä vaiheessa olisi ollut jalkoja luukuttaa tätä pätkää oikein kunnolla, mutta sen sijaan päätin hieman himmata vauhtia, matkaa kun oli jäljellä vielä hyvä siivu. Edessä oli vielä kisan pisin yhtämittainen lasku, joten päätin säästellä jalkoja sitä pisintä laskua silmällä pitäen.

Tällä osuudella yritin välillä heittää läppää muiden juoksijoiden kanssa kyselemällä miten menee, mistä ovat kotosin ym. skeidaa. Ketään ei tuntunut kuitenkaan juttelu kiinnostavan, (en kyllä tiijä osasivatko edes englantia, ranskiksia ja italiaanoja tuntui olevan suurin osa) kaikki vain keskittyivät omaan tekemiseen ja tuijottivat eteenpäin. Outoa, sillä Suomessa kisatessa olen tottunut siihen, että läppä lentää ja jutut paskenevat mitä pidemmälle matka etenee. 😀 . Ei sitten, mennään sitten tuppisuina eteenpäin, käyhän tämä näinkin kun maisemat kerran ovat näin upeat.

Arnouvazin huoltoon saavuin klo 14:31 eli ajassa 05:14:11. Matkaa oli taitettu nyt yhteensä 26 km. Aika hidasta baanaa, sano. 😉 Cut off olisi Arnouvazissa ollut vasta klo 16:30, joten olin saanut hyvin gäppiä alun cut offeihin. Sitä gäppiä nimittäin on hyvä olla, jos lopussa käy niin että jollakin pätkällä kanttaa vähän pahemmin (kuten sitten myöhemmin näin kävikin, mutta siitä lisää myöhemmin)

Huollossa söin kaikkea mahdollista mitä olin aiemminkin syönyt treenatessa: Banaaninpaloja, suklaata, sipsejä, cokista, mutta varoin ahmimasta liikaa. Liiviin olin pakannut yhteensä 10 kpl 100g:n geelejä ja pussillisen noitapillejä, ja huolloissa kurkottelin aina yhden tai kaksi geeliä juoksupaidan takataskuun, jotta se olisi helpompi matkan aikana kaivaa sieltä esille. En siis nauttinut omia geelejä tai karkkeja huolloissa ollenkaan, vaan nautin järjestäjän runsaista antimista. Geelit säästin huoltoväleille ja nappasin sitä naamariin aina vähän ennen pitkää nousua ja nousun aikana.

Ennen Arnouvazista lähtöä kävin vielä heittämässä kepillisen, ja tajusin vasta tässä vaiheessa, että tein niin tosiaan vasta ensimmäisen kerran lähdön jälkeen, eli reilun viiden ja puolen tunnin jälkeen startista. Perhana. Oliko sittenkin tullut juotua liian vähän? Vai oliko kaikki vaan tullut läpi? Doping -näytteen väri kertoi kyllä kaiken olevan ihan kunnossa, paita oli hiestä märkä ja lippalakkikin näytti tutun ”valkoiselta” joten ei mitään hätää, takaisin vaan baanalle.

Sauvakävelijä lähdössä Arnouvazista

3.osuus Arnouvaz – La Fouly (40 km startista)

Tällä pätkällä olisi taas yksi aika mehevä nousu, mutta myös ihan mukavasti etureisiä hierova lasku. Maisemat olivat edelleen kertakaikkisen upeat, mutta en viitsinyt kaivaa kameraa esille ennen kuin vasta kun saavuin Grand col Ferretin huipulle. Nousu oli sujunut ihan mallikkaasti, vaikkakin otin sen nyt huomattavasti rauhallisemmin kuin ensimmäisen pitkän nousun. Huipun saavutin klo 16:13 eli ajassa 06:56:07. Tässä vaiheessa oli sitten kyllä pakko kaivaa puhelin esiin ja napata pieni videopätkä huipulta. Oli se maisema sen verran mykistävä! Vaikka ei se tietysti tuolla videolla miltään näytäkään.

Tilastojen perusteella olin menettänyt tällä osuudella 59 sijaa, vaikka mielestäni niin paljon sakkia ei kyllä mun ohi mennyt. Jengiä kyllä meni ohi, mutta samalla tavalla napsin myös selkiä kiinni tasaisesti. Luulisinpa, että nuo sijat arvotaan muutaman minuutin perusteella huolloissa, miten jengi ylittää väliaikapisteen ennen tai jälkeen huollon, ja kuinka monta minuuttia pidempään mussuttaa suklaata kitusiin. Enkä mä mitään sijoituksia ollut hakemassakaan, vaan ehjää juoksua ja hienoa kokemusta.

Huipulta alkoikin sitten piiiiiiiitkä alamäki kahden pienen nousun höystämänä kohti La Foulyn huoltoa. Päätin ottaa tämänkin laskun varman päälle, vaikka menojalkaa olisi vielä ollutkin luukuttaa laskua vauhdilla alas.

Kohti La Foulya

La Foulyn huoltoon saavuin klo 17:39 eli ajassa 08:22:07. Tässä vaiheessa matkaa takana siis n. 40 km. Cut off La Foulyssä olisi klo 20:15, joten gäppiä cut offiin oli tullut hieman lisää. Hyvin kulkee! Huollossa samat rituaalit kuin ennenkin, doping näyte edelleen OK, 11 minuuttia mestoilla ja takaisin reitille.

4.osuus La Fouly – Champex-Lac (54 km startista)

Tämä osuus oli edelleen alamäkivoittoista, ja vaikka jaloissa alkoi toki jo matka vähän tuntumaan, niin pystyin edelleen kuitenkin juoksemaan alamäkiosuudet rennosti. Tällä pätkällä sattuikin sitten kisan ensimmäinen ihan kunnon moka. P**kahätä alkoi ilmoitella tulostaan juuri samalla hetkellä, kun olin saapumassa asutuksen ja mökkien keskelle. Ei oikein huvittanut mennä kykkimään ihmisten ilmoille, joten vuorottelin kävelyä ja juoksua, ettei maha ala menemään sekaisin.

Kuin taivaan lahjana, piakkoin erään alamäen päässä näkyi sellainen perävaunutyyppinen siirrettävä huussi, jossa oli paikat kahdelle asiakkaalle. Ei aavistustakaan, oliko sitä edes tarkoitettu juoksijoille, mutta ryntäsin silti ovelle ja sehän oli vapaa. Jumaliste, vesivessa! Nauratti melkein ääneen kun istahdin asioille. Numerolappu oli vähän ikävästi toimituksen tiellä, joten riisuin sen irti ja ripustin oven naulaan. Parikin kertaa joku kävi kolistelemassa oven takana, mutta kun olin valmis, ei ketään ollut jonossa odottamassa. Siispä takaisin tielle ja kevein vatsoin juoksemaan taas sellaista omaa sopivaa vauhtia.

Noin puolen kilometrin päässä oli Praz de Fortin väliaikapiste, jossa muori huitoi sillä koodinlukijalla aikansa, mutta hetken heiluttuaan levitti kätensä ja kysyi: ”Where is your BIB number?” Sekunnin sadasosassa tajusin virheeni. Se saakelin numerolappu roikkui edelleen siellä vessan oven naulassa, johon sen olin riisunut. ”Wait a moment” sanoin mummolle, ja lähdin melkoisen adrenaliiniryöpyn kanssa juoksemaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli juuri tullut, ylämäkeen tottakai.

Tässä vaiheessa tuli kisan ensimmäinen armoton ketutus pääkoppaan. Että pitääkin olla tyhmä jätkä! Unohtaa nyt numerolappunsa kun käy paskalla! Ei siinä muuten mitään, mutta siinä numerolapussa on se tunniste, jolla saadaan väliajat huolloista ja aikatarkastuspisteiltä. Toki repussa olisi ollut ihan samanlainen tunniste, mutta eihän se tietenkään tässä vaiheessa tullut mieleen. Toki Finisher liivi olisi jäänyt saamatta ilman numerolappua, mutta se liivi ei juuri tässä vaiheessa ollut mielessä, vaan väliaikojen ja loppuajan saaminen.

Onneksi se vessa oli vapaana ja siellähän se numerolappu roikkui tyytyväisenä samassa paikassa mihin sen olin ripustanut. Ketutus häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, nyt rupesi jo naurattamaan oma tyhmyyteni. Rauhoituin hetkeksi ennenkuin jatkoin taas matkaa, kun nuo sykkeet ehti ”hieman” nousta mäkeä ylöspäin tempoessani. En mä tässä episodissa menettänyt kuin korkeintaan 5-10 minuuttia aikaa, sillä oli onni onnettomuudessa, että aikatarkastuspiste oli niin lähellä sitä vessaa. Jos se olisi ollut jonkun 10 km:n nousun jälkeen, niin sitten olisi saattanut vähän harmittaa.

Alamäkeen juostessa odottelin jo kovasti Champex-Lacin huoltoa, mutta sitten vilkaisin numerolapun taakse teippaamaani reittiprofiilia ja tajusin, että tässähän on vielä jonkilainen nousukin ennen Champex-Lacin ja 54 km:n huoltoa. Jotenkin olin muistanut nuo kilsat ja profiilin väärin, kun kuvittelin sen huollon olevan tässä heti kohta.

No ei muuta kuin geeliä naamariin, vettä päälle ja kiipeämään. Tällä nousupätkällä oli ehkä koko reitin kuumottavin kohta korkeanpaikan kammoiselle. Tai saattoi niitä kohtia olla myöhemmin enemmänkin, mutta onneksi en niitä pimeässä nähnyt. Reitti teki sellaisen ässämutkan siten, että sisäkaarteen puolella oli sellainen muutaman sadan metrin jyrkkä pudostus alaspäin. No ulkokaarteen puolella sitten ei ollut mitään jyrkkää pudotusta, vaan pystysuora seinämä, josta näkyi pelkkää ilmaa maan ja minun välillä arviolta puoli kilsaa. Ei perhana, tuostako pitää oikeasti mennä! Kävelin sen 10-20 metriä niin lähellä polun vasenta reunaa kuin pystyin, ja koetin kohdistaa katsetta vasemmalle polun reunaan, pois varmaankin jonkun mielstä hienosta näkymästä alaspäin. Pääsin kuin pääsinkin hengissä tuon kohdan yli, eikä kukaan tainnut alhaallakaan huutaa, että ”Hyppää Markku hyppää!!”

Jotenkin tuo nousu tuntui kestävän ikuisuuden, eikä sitä huoltoa vaan alkanut kuulumaan. Olokin alkoi tuntua vähän huteralta, vaikka olin kyllä juonut mielestäni tarpeeksi ja vetänyt suolaa ja geeliä kuten ennenkin. Ilmakin oli sopivasti viilentynyt, joten kuumuskaan ei selittänyt huonoa oloa.

Viimein alkoi Champexin äänet ja lehmäkellot kuulumaan, ja ilokseni Heidi oli odottelemassa huoltoalueen ulkopuolella. Mukava kun sai heittää välillä läppää jonkun kanssa, edes lyhyesti. Sami oli kuulemma puolisen tuntia mua edellä. Tuukka oli jossain parin tunnin päässä takana, oli kuulemma ollut todella vaikea alku. Jyrki oli myös pelissä mukana, mutta en älynnyt kysyä oliko Tuukan edellä vai takana. Saavuin Champex-Laciin klo 20:24 eli ajassa 11:07:54 ja matkaa siis tehty nyt 54 km ja nousua tultu 3282 metriä. Puoliväli siis jo ylitetty, juuri ja juuri. Cut off Champexissa olisi vasta klo 23:15.

Keräsin taas huollosta kaikkea mahdollista kouraan, mutta mikään ei oikein tahtonut maistua. Kaikki mitä pistin suuhun, piti pureskella sata kertaa ja silti meinasi tulla välittömästi takaisin ylös paluuhissillä. Kuuma lihaliemi oli ainoa joka upposi alas, mutta ei sitäkään voinut killittää litratolkulla, kun oli kaiken lisäksi vielä perhanan kuumaa. Päätin pitää tässä vähän pidemmän huollon ja syödä hitaasti väkisin jotakin pala kerrallaan ja latkia lihalientä päälle.

Katselin hetken ympärilleni, niin jengiä oli ympärillä enemmänkin aika huonossa hapessa. Eräskin ranskalainen oksensi tyynen rauhallisesti pöydässä jalkojensa juureen. Ei minkäänlaisia pöytätapoja näillä paikallisilla. Laitoin hetkeksi puhelimeen datan päälle ja laitoin meidän yhteen juoksuryhmään WhattsApilla kuulumisia ”numerolappuepisodista” ja huonosta olosta. En jäänyt kuitenkaan odottelemaan vastausta vaan pistin puhelimen heti takaisin taskuun. Onpahan jotain naureskeltavaa jos sattuvat gepsin etenemistä seuraamaan. (ja olihan sitä seurattu kun seuraavana päivänä viestejä purin, kiitti jätkät!)

Saapuessani huoltoon oli alkanut jo hämärtämään aikalailla, joten päättelin että lähtiessäni on varmaan jo pimeää. (Teltasta kun ei ulos nähnyt) Niinpä kaivoin lampun repusta päähäni, ja vaihdoin varmuuden vuoksi T-paidan tilalle pitkähihaisen merinopaidan. Katoin kellosta, että olin viettänyt huollossa vajaan puoli tuntia, enkä ollut saanut syötyä juuri mitään. Ei vaan uponnut. Edessä olisi kuitenkin kisan pisin huoltoväli Trientiin (16 km) ja jälleen yksi mehevä nousu La Gièten huipulle. Pitkä nousu edesssä, ruoka ei maistu ja pimeys oli laskeutunut. Kuulosti todella lupaavalta. Tässä vaiheessa alkoi ensimmäistä kertaa suoraan sanottuna vituttamaan.

Painuin lamppu päässä teltasta ulos ja päätin lähteä etenemään ainakin alkuun sauvakävellen, vaikka baana olisi osittain juostavaa ollutkin. Ajattelin, ettei kannata heti huollon jälkeen lähteä riehumaan, vallankin kun olo oli tässä vaiheessa aika hutera kun en saanut energiaa koneeseen. Heidi tuli taas hetkeksi juttelemaan ja piti seuraa muutaman sata metriä kysellen ja kertoillen muiden kuulumisia. Olin tässä vaiheessa aika pahalla päällä, piti ärähtää muutamalle edessä palloilevalle turistillekin suomeksi toivottaen heidät painumaan edestä hevon kuuseen. Sori Heidi jos jutut oli vähän huonoja tässä vaiheessa.

5.osuus Champex-Lac – Trient (70 km startista)

Sauvakävely tuntui ainakin alkuun sujuvan ihan hyvin. Ainakin siitä päätellen, että selkiä tuli vastaan tasaisella tahdilla, vaikka omasta mielestäni etenin hitaasti. Johtui ehkä osittain siitä, että ei nää ”paikalliset” kyllä osaa sauvakävelytekniikkaa loivassa nousussa ei sitten pätkääkään. :D. Heiluttelevat vaan sauvoja siinä sivulla jotenkin, joten pistin aina välillä vilkun päälle ja näytin mallia. Siitä sainkin vähän buustia, kun pääsin ohittelemaan jengiä ihan kunnolla, vaikka itsellä olikin todella huono olo. (Datan perusteella ohitin Champex-Lac – Giete -pätkällä 132 kisaajaa)

Kun se jyrkkä osuus ja kiipeäminen sitten alkoi, kävi niinkuin olin vähän pelännytkin. Sykkeet laski dramaattisesti, jonnekin 100-105 tienoille, välillä jopa 100 alle. Puuskutus ei silti laskenut mihinkään. Jaahas. Tästä noususta tulee näköjään vaikea. Vauhtikin hidastui saman tien hiipimiseksi ja sarvi otsassa kasvoi jo aika pitkäksi. Gäppiä cut offiin oli Champexissa kuitenki reilu pari tuntia, joten en ollut kovin huolissani vauhdin hidastumisesta. Enemmän olin huolissani siitä, että en saanut mitään menemään kurkusta alas, vesikin alkoi jo yököttämään. Tätä menoa matka ei kauaa jatkuisi edes hitaasti.

Juuri tässä kohtaa Vesalta kilahteli tekstareilla muutama tsemppiviesti – keskellä yötä. Vastasin pariin viestiin, mutta sitten ei pystynyt enää tuijottamaan puhelinta niin tyydyin vaan lukemaan viestit. Kiitos tsempeistä Vesa! 🙂

Aika ajoin reitin varrella istui jengiä persiillään roikottamassa päätään ja nojailemassa kyynärpäillä polviin. Alussa kyselin onko kaikki Ok ja tarvitko apua, mutta joko ei tullut mitään vastausta tai sitten joku näytti peukaloa. Lopetin kyselyn ehkä viidennen tai kuudennen tyypin jälkeen. Ei siis mennyt muillakaan tällä pätkällä kovin vahvasti. Ei se kyllä omaa oloa yhtään parantanut.

Ultraajan yksinpuhelua pimeydessä

Tuon yksinpuhelun jälkeen se nousu siten vaan jyrkkeni kohti La Giênten huippua. Vaikka matkavauhtini oli nyt pahasti hiipunut, en silti jäänyt porukassa jalkoihin. Possujuna eteni käytännnössä koko nousun samaa tahtia. Välillä joku pysähtyi mutkassa tai leveämmällä kohdalla istumaan/oksentamaan/syömään/tekemäänmitänytikinä.

Itselläni ei tässä vaiheessa enää ollut mitään muuta tavoitetta kuin päästä maksimiajan puitteissa maaliin, joten ei enää kiinnostanut mitä vauhtia jono eteni, pääasia että eteni askel kerrallaan. Tältä pätkältä ei ole oikein minkäännäköisiä muistikuvia. Keskityin vain nostelemaan jalkoja ja sauvoja ja pysymään otsalampun valaisemalla polulla. Jossain vaiheessa oltiin sitten huipulla, päätellen siitä että profiili muuttui alamäeksi. :D. (Joo, tässä vaiheessa olin todella kuutamolla) La Giénten huipun saavutin klo 23:37, eli ajassa 14:19:56.

Alamäessä en edes yrittänyt juosta eli hölkätä, vaan sauvoin menemään jonon mukana kävellen alaspäin. Ei vaan kiinnostanut, eikä olisi ollut kyllä voimiakaan. Edelleenkään mikään ei maistunut, en tainnut tällä pätkällä pistää mitään suuhuni, vettä korkeintaan. En ole kyllä ihan varma siitäkään.

Trientin huollon 70,64 km:n kohdalla saavutin lauantain puolella klo 00:46, eli ajassa 15:29:10. Tässä vaiheessa noususumma koko kisassa oli yhteensä 4348m, eli kiipeämistä riittäisi edelleen. Olin aivan poikki kävellessäni kohti huoltotelttaa. Jalat oli täysin tyhjät, hartioita ja selkää särki sauvomisen jäljiltä, energiat oli täysin lopussa. Olen aika varma, että nuorempana poikana olisin heittänyt pyyhkeen kehään tässä vaiheessa ja naulannut lenkkarit puuhun.

Muistin kuitenkin, että pidemmillä matkoilla tulee aina huonoja hetkiä ja isojakin monttuja, mutta niistä on aina mahdollista päästä ylös, jos vain osaa korjata oikeita asioita. Ennenkuin edes harkitsin mitään syömisiä tai juomisia huollossa, istuin huoltoteltassa penkille hetkeksi miettimään, missä olen ja mitä nyt tapahtuu. Yritin miettiä, mikä on vialla ja miten sitä voisi yrittää korjata. Vatsa ei tuntunut mitenkään pallolta, eli aineenvaihdunta todennäköisesti olisi kunnossa. Kramppeja ei ollut tullut alun jälkeen ollenkaan, joten nestetasapainokin saattoi olla ainakin sinne päin, olin kuitenkin yrittänyt hörppiä vettä ja tarvittaessa suolaa aina välillä jos suu alkoi tuntua kuivalta.

Muistin Tommin ohjeet parin vuoden takaisen NUTS KK:n 53 km:n keskeyttämisen mainingeissa: ”Syö, istu ja odota”. Päätin kokeilla. Könysin itseni ylös ja pyysin kolme kupillista lihalientä putkeen, jotka heitin varovasti kerralla naamariin. Tällä kertaa liemi oli onneksi sopivan lämmintä, niin kupillisen juomisessa ei mennyt montaa minuuttia. Sitten kävin keräilemässä banaaninpaloja varmaan kahden banaanin verran, sillä muistin että banaanit olivat pelastaneet vuoden 2017 NUTS Pallaksen 55 km:n kisan viimeisessä huollossa. Lisäksi hain muutaman kourallisen sipsejä, appelsiinilohkoja ja suklaata keräten kaikki pöydälle eteeni. Pistelin kaikki ruuat väkisin suuhun ja huuhdoin alas lämpimällä lihaliemellä. Ihme kyllä, nyt ei hissi yrittänyt nousta ylös samaa reittiä, joten hain vielä pari kourallista banaania ja viidennen lihaliemikupin.

Tungettuani eväät naamariin, katsoin kellosta että olin viettänyt huollossa jotain 20 minuuttia, ja nyt alkoi iskeä palelu ja horkka päälle, kun energiavajaus oli melkoinen. Kaivoin repusta tuulitakin päälle ja vedin hupun pään yli. Pistin kellon herättämään puolen tunnin päähän, istuin penkille ja pistin otsan kiinni pöytään ja silmät kiinni. Ajattelin, että jos nukahdan niin kello kuitenkin herättää.

Teltassa oli kuitenkin aivan karmea meteli kun kisaajat pulputtivat eri kielillä ja DJ soitti rokkia ämyreistä. Ei se kuitenkaan haitannut, taisin torkahdella aina minuutin-pari kerrallaan. Tätä jatkui ehkä 20 minuuttia, mutta sitten se DJ keksi pistää ABBAA soimaan. Tämä oli mulle liikaa. Nostin pään pöydästä, vetaisin lampun päähän ja nostin kytkintä. Noustessani huomasin, että kusetti ihan älyttömästi, joten kävin vielä vessassa ennenkuin lähdin takaisin baanalle. Heidi oli juuri nähnyt mut vessan liepeillä, mutta ei ehtinyt tulla juttelemaan kun painuin takaisin pimeyteen. Olin viettänyt Trientin huollossa hulppeat 45 minuuttia.

6.osuus Trient – Las Tseppes – Vallorcine (81 km startista)

Ei mitään muistikuvia, minkälainen olo oli lähtiessä, mutta aika pian nousun alkaessa tuli jo kuuma, joten riisuin takin pois päältä. Edessä olisi n. 600 metrin nousu Las Tseppesin huipulle. Ei siis mikään mahdoton noususumma, mutta kun se nousu oli vain n. kolmen kilometrin matkalla, niin nousukulma oli melkoinen. Tämä pätkä oli mulla koko kisan hitain osuus, keskinopeus oli tällä pätkällä huikeat 2,7 km tunnissa. En muista menikö minusta joku jossain vaiheessa ohi tai ohittelinko muita, mutta sama äijä läähätti ainakin edessä koko nousun ajan. Ei juuri muita muistikuvia tältä pätkältä. Kisaaminen oli kuitenkin jo Trientistä lähtiessä muuttunut selviytymistaisteluksi maaliin, joten keskityin vain ottamaan askelia eteen- ja ylöspäin ja työntämään sauvoilla vauhtia sen minkä jaksoin ja pystyin. Jokaikiseen lihakseen sattui joka askeleella.

Las Tseppesin huipun saavutin klo 02:42 eli ajassa 17:25. Olin käyttänyt siis 1h ja 12 minuuttia vajaan kolmen kilometrin matkaan. Nousun käännyttyä laskuksi kohti 7 km:n päässä olevaa Vallorcinen huoltoa olo alkoi vähän piristymään. Todennäköisesti lihaliemi ja banaanit ym. oli antanut vähän energiaa koneeseen. Näkökenttäkään ei ollut enää niin sumea, ja ajatuskin alkoi jo vähän kulkemaan. Heitin geelin naamaan, ja sehän meni helposti alas ja pysyi hienosti sisällä kun hörppäsin vähän vettä päälle. Jippii! Jokohan tämä tästä alkaisi oikenemaan!

Karu totuus ilmeni kuitenkin laskussa. Jalat olivat aivan tyhjät, voimia ei ollut yhtään ottaa iskua vastaan alamäessä ja jokainen askel poltti etureisiä. Ei auttanut kuin purra hammasta ja könytä sauvoja apuna käyttäen jollakin tavalla edeten alaspäin. Jonossa mentiin silti koko ajan, joten kaippa se oli muillakin vähän hankalaa tässä vaiheessa.

Ajantaju oli tässä vaiheessa mennyt vähän hukkaan, mutta datan perusteella saavuin Vallorcinen huoltoalueelle klo 04:16 eli ajassa18:59:03. Trient – Las Tseppes -nousussa olin menettänyt 27 sijaa, mutta Las Tseppes – Vallorcine -laskussa olin niistänyt takaisin 17 sijaa. Mystistä.

Lähestyessäni Vallorcinen huoltoaluetta Heidi oli vastassa jo muutama sata metriä ennen huoltoa. Mukava nähdä taas joku tuttu ihminen. Sami oli mennyt ohi jo pitkästi yli tunti sitten, mutta ilokseni kuulin, että Tuukka oli piristynyt alun vaikeuksien jälkeen ja ottanut komeasti gäppiä cut-offeihin. Jyrkikin oli vielä hienosti kisassa mukana vähän Tuukan takana. Hitto – kyllä täältä vielä maaliin tullaan koko jengi!

Vallorcinen huollossa eväs maistui taas entiseen tapaan, joten otin oikein kaffet ja suklaat muiden eväiden lisäksi. Aa että. Kyllä tuntui hyvältä kun sai taas energiaa koneeseen ja olo alkoi olla jo paljon parempi. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, kun lihakset olivat päässeet tyhjiin edellisillä nousuilla ja laskuilla. Jalat olivat kuin tulessa, ja olkapäitä, käsiä ja selkää särki sauvomisen jäljiltä. En kuitenkaan edes ajatellut kipulääkkeitä, sillä halusin ottaa tästä kärsimyksestä kaiken irti ”selvin päin”.

Huollossa vietin n. 20 minuuttia ja läksin suhteellisen hyväntuulisena vaikkakin väsyneenä takaisin matkaan. Heidi saatteli taas matkaan niin pitkään kuin sallittua huoltoaluetta riitti, en kyllä muista yhtään mitä juteltiin. 🙂 Henkisesti oli kuitenkin paljon helpompi lähtö kuin kahden edellisen huollon jälkeen, eihän tästä ollut matkaa maaliinkaan enää kuin vajaa 20 km.

Helposti mennään maaliin, ajattelin. Vähänpä tiesin.

7.osuus Vallorcine Tête aux Vents – La Flégère (92 km startista)

Vallorcinesta läksin siis kohti viimeistä Tete aux Ventsin nousua klo 04:34, eli melkein 3 tuntia ennen cut-offia. Tässä vaiheessa alkoi vasta ekaa kertaa tuntua, että maaliin mennään, vaikka miten pahasti kanttaisi. Mikään ei kyllä enää viitannut pahempaan kuokkaamiseen, pistelin menemään loivaa nousua välillä sauvakävellen, välillä hölkkäillen tasaisempia pätkiä. Fiilis oli nyt kuitenkin taas hyvä ja oli kiva tehdä matkaa, vaikka joka askeleella joka paikkaan sattuikin.

Vallorcinesta Tete aux Ventsin huipulle on nousua n. 900 metriä. Alun loivan nousun jälkeen alkoi kuulua autojen ääniä, reitti meni aika lähellä tietä ja muistin, että jossakin kohdin mennään tien yli tai ali ennen kuin viimeinen ”juhlanousu” alkaa. Maiseman avautuessa metsiköstä avoimemmaksi katselin hienoa tähtitaivasta. Keli oli kirkas ja lämmin, joten olosuhteissa ei ollut mitään valittamista.

Puiden raosta ihmettelin yhtä tähtikuviota, mikähän se mahtaa olla kun noin pitkänä ja kirkkaana näkyy etuoikealla. Muutaman kerran tuota tähtikuviota vilkuiltuani tuli kisan ensimmäinen ihan oikea epätoivon hetki. Siis oikeasti, ensimmäinen todellinen epätoivo iski tajuntaan vasta, kun matkaa olisi maaliin enää reilu 15 km.

Ei se mikään tähtikuvio ollut. Se oli kilpailijoiden otsalamppujen jono, joka näytti nousevan tieltä mutkitellen kohti taivasta. Ei voi olla totta. Tuonne ylöskö pitää kiivetä? Näky oli täysin utopistinen. Se lamppujono näytti oikeasti nousevan taivaaseen asti. Nousua olisi toki vähän vajaa kilometri, mutta pitikö se nyt tuommoisessa järkyttävän jyrkässä nousussa kerralla tehdä. Kirosin kisajärjestäjän alimpaan h****iin. Ranskalaiset on sadisteja. Pistää nyt tuommoinen nousu aivan loppuun, kun jalkoja on hakattu menemään jo yli 80 km.

No, ei kai se auta kuin lähteä kiipeämään. Mulla oli liivissä jäljellä vielä kaksi geeliä, joten päätin heittää toisen naamaan heti ennen jyrkän osuuden alkua. No en saanut millään korkkia auki, ei vaikka miten yritin. Perhana, tämäkin vielä. Onneksi toisen geelin korkki aukesi, nappasin sen kerralla naamaan, vaikka oikeasti se olisi pitänyt nauttia tunnin aikana kolmessa erässä. Viis siitä, ei kiinnostanut.

Päätin, että nyt mennään eteenpäin väkisin koko nousu ylös asti. Jos antaisin itselleni luvan lepäillä välillä, niin sitten tästä vasta vaikeaa tulisikin. Onneksi jono meni ihan samaa vauhtia, mitä itsekin pystyin menemään, joten ei ollut tarvetta päästää ketään välillä ohi saati yrittää ohittelua.

Ei ole oikein käryä, kauanko tuo nousu kaikenkaikkiaan kesti, sillä en vilkuillut kelloa kertaakaan, keskityin vain asettelemaan jalkoja ja sauvoja sopiviin kivenkoloihin ja maaston muotoihin. Kukaan ei jutellut kenellekään yhtään mitään koko nousun aikana. Tuulikin oli olematon, niin ilmassa ei ollut mitään muita ääniä kuin sauvojen kilinä kiviä vasten ja järkyttävä läähätys. Välillä tuli muutama pysähdys, kun tuli sellaisia puolittaisia nelivetopaikkoja jossa jalkaa piti nostaa polven korkeudelle ja ylikin, niin piti odotella edellämenijöitä. Tällöin nostin välillä katsetta ylöpäin, niin näin vain otsalamppujonon kohoavan johonkin kauas taivaisiin. Takana näkyi samanlainen katkeamaton otsalamppujono.

En ole koskaan aikaisemmin ollut tuollaisessa mäessä, se oli aivan kamala kokemus.

Vihdoin viimein huippu alkoi häämöttää ja aamukin alkoi sarastaa. Valon kajastaessa vuoriston profiili alkoi erottumaan, oltiin muuten aika korkealla. 🙂 Ylhäällä maasto oli vähän niinkuin Ylläksen nousuun verrattavaa kivikkoa, täällä periaatteessa olisi voinut vähän hölkätäkin, muttei kiinnostanut pätkääkään, vallankin kun jono eteni ihan mukavaa tahtia sauvakävellenkin. Tete aux Ventsin huipun väliaikapisteen saavutin klo 07:05 eli ajassa 21:48:14. Jollain käsittämättömällä tavalla olin nostanut sijoitustani 35 sijaa tässä nousussa. Mystistä.

Huipulta oli matkaa viimeiseen La Flégèren huoltoon vajaa neljä kilsaa, suurimmalta osin laskua parin pikku nypyn höystämänä. Jossain kilsa ennen huoltoa selkäni takaa kuului ”Does anybody know what time is it?” Melkein säikähdin – joku puhui. Vilkaisin kelloa ja vastasin (en kyllä enää muista mitä se kello oli)

Jaa, Jyväskylä Trail Runnersin miehiä” – kuului seuraavaksi takaani. Nyt piti oikein vilkaista kuka siellä suomea haastelee. Pitkäsen Jussihan se siinä hymyili. En ollut kuullut puhetta pitkään aikaan, ja sitten kun joku viimein puhuu, niin se on toinen suomalainen. Mekö muka tuppisuista kansaa, HA!

Siinä sitten Jussin kanssa vaihdeltiin kuulumisia kisasta ja köpöteltiin eteenpäin kohti viimeistä huoltoa. Tarjosin välillä Jussille ohituspaikkaakin, kun en voinut juosta, mutta Jussi aikoi säästellä jalkoja siihen loppulaskuun, kun lasketellaan 7 km:n matkalla n. 800 metriä alaspäin. Ai niin, sekin mokoma lasku pitäisi vielä selvittää näillä jaloilla. Hip hurraa.

La Flégèren huoltoon saavuttiin yhtä matkaan Jussin ja meidät kiinni ottaneen Koveron Juhan kanssa klo 07:57 eli ajassa 22:40:45. Kaksi suomalaista piti siis päästää vielä tässä vaiheessa ohi. Meinasi harmittaa, miten niin olen kilpailuhenkinen…. 😀

8.Viimeinen osuus La Flégère – Chamonix (maali)

Marssin suoraan huoltoteltan läpi viimeiseen laskuun. Jalat olivat aivan lopussa, joten köpöttelin jyrkkää hiekkatietä pitkin kävellen sauvoja apuna käyttäen. Katsoin kellosta, että tässä olisi vielä 1 h 20 minuuttia 24 tunnin alitukseen. Tuoreilla jaloilla tuo loppumatka menisi helpostikin varmaan reiluun puoleen tuntiin, mutta loppuun muussatuilla jaloilla tuo vajaa puolitoistatuntia tuntui aika kovalta ajatukselta.

Sitten mietin, että kun kerran täällä asti nyt ollaan, niin kokeillaan sitä vuorokauden alitusta.

Ihmisen pää on kyllä metka väline. Vaikka tässä viimeiset 30 km oli jalkoihin sattunut ihan hitokseen, kuitenkin, nyt kun maali oli jo tuossa ihan ulottuvilla, pakotin jalat juoksuaskellukseen, vaikka jokainen askel sattui aivan helvetisti. Pääsin kuin pääsinkin kuitenkin jonkinlaiseen juoksuaskellusta muistuttavaan rytmiin, joten annoin mennä polkua alaspäin sellaisella askeleella, että se ainakin etäisesti muistutti juoksua. Selkiä ainakin tuli vastaan tasaiseen tahtiin.

Puiden lomasta aina välillä näkyi Chamonixn keskusta ja maali, mutta se maan pinta vain tuntui koko ajan pysyvän todella kaukana, tuntui ettei tämä lasku etene ollenkaan. Vihdoin kuitenkin sukellettiin polulta taas hiekkatielle, ja samalla reitin profiili muuttui loivemmaksi. Päätin, että nyt mennään juosten loppuun, meni jalat sitten miten muussiksi tahansa, ei tässä tänä vuonna niillä kuitenkaan tarvi enää kisata joten nostin vauhtia entisestään. Nyt oli fiilis jo katossa.

Kello lähestyi yhdeksää, ja ihmisiä oli siellä täällä kannustamassa ”Allé allé” huutojen ja aplodien kera. Alkoi hymyilyttämään. Mä teen sen! En ollut edes ihan varma, mistä suunnasta kaupunkiin oikein tupsahdan, mutta mitäpä väliä sillä oli. Vielä oli edessä yksi haaste, ylikulkusilta portaineen tien yli. Otin sen vielä kävellen ylös-alas, jonka jälkeen painoin taas kaasua. Vihdoin erään mutkan jälkeen aukesi pitkä suora, jonka päässä toimitsija huitoi juoksemaan aidan ja joen väliin. Kilsa maaliin! Tästä alkaisi se viimeinen nautiskelupätkä.

Ihmisiä oli jo jonkin verran kerääntynyt reitin varrelle, ja kannustus oli taas ihan mahtavaa! Hitto, että tuntui siistiltä juosta sitä kapeaa ränniä aitojen välissä ja heitellä yläfemmoja niille kellä se käsi sitä odotti (ei muuten kannattaisi, kerron miksi jos haluat 😀 )Joku Samba Trail Runningin kaverikin haastatteli vielä puhelimellaan viimeisiä satoja metrejä ennen maalia miten matka oli mennyt, mutta en kyllä enää muista mitä kertoilin. Maalisuora aukeni, ja oli pakko tuulettaa! Maalissa Sami, Oskari ja Nooa olivat ottamassa vastaan. Loppuaika 23:49:26.

Olin UTMB @CCC Finisher vuosimallia 2019.

Maaliintulo – Video: Nooa Nykänen

Linkit

Kisavideo

Polar Flow: https://flow.polar.com/training/analysis/3817423931

Strava: https://www.strava.com/activities/2666549259

Best of CCC 2019

Samin videoraportti

Gear:

  • Kengät: Columbia Montrail Caldorado III- keltaiset
  • Shortsit: Columbia Trail shorts
  • Säärystimet: Craft XL (tarkoituksella liian isot, ettei kompressoi)
  • Sukat: Alla lyhytvartiset Injinji merinovilla varvassukat, päällä GreenGo polypropeenisukat (kahden sukan taktiikka siis)
  • Juoksuliivi: Salomon AdvSkin 12 (2019) + Salomon Custom cuiver sauvapussi
  • 3 kpl Salomon 0,5 lötköpullo
  • 6 x annos Maxim urheilujuoma, 2 annnosta lähdössä lötköissä + 4 annosta pakattuna Amergrip -mini pusseihin, eli lähdössä 1,5 litraa nestettä, josta 1 litra urheilujuomaa
  • Sauvat: Leki Microtrail Pro 115 cm
  • Kello: Polar Vantage V – rannemittaus käytössä, 1. näytössä syke, kuljettu matka, kuljettu aika, noususumma – 2. näytössä kellonaika. Väliaikatiedot kilometrin välein; keskisyke, keksinopeus edelliseltä kilometriltä. Muita näkymiä en käyttänyt. Maalissa akkua jäljellä 26%.
  • Paita: Lähdössä Compressport Trail lyhythihainen + Trimtex JTR hihaton, puolimatkassa vaihdoin Icebreaker 200g pitkähihaisen merinopaita + Trimtex JTR hihaton. Trientin jälkeen kävi n. kilsan verran päällä myös Salomon ultrakevyt tuulitakki
  • Irtohihat: Trimtex JTR
  • Lippis: Salomon
  • Aurinkolasit: Swisseye
  • Otsalamppu: Petzl Nao+ + vara-akku liivissä Paavolta lainassa (otin esiin puolimatkan huollossa Champex-Lacissa ja oli otsalla maaliin asti)
  • Buff: NUTS Trailrunning KK kaulassa
  • Numerolappuvyö + numerolappu – melkein koko matkan mukana 🙂
  • Osprey 3l kuivapussi, johon pakattu merinopaita, housut, merinopipo, hanskat

Pakolliset (+ oman harkinnan mukaan) varusteet mukana varusteliivissä:

  • Puhelin
  • ID kortti
  • Salomon Bonatti sadetakki
  • Salomon Bonatti sadehousut
  • Trimtex pitkävartiset trikoot
  • Varalamppu: Pezl E+ Lite + varapatteri
  • Varusteleka merinopipo
  • Fox Attack Water vedenpitävät hanskat (Motonet)
  • Kokoontaittuva muovimuki 2 dl
  • Kokoontaittuva ruokalautanen 3 dl
  • Pilli
  • Avaruuslakana 1,4 x 2,0 m
  • Ensiside ”self adhesive” 6 cm x 100 cm
  • Varavirtalähde 7500mA kahdella USB -lähdöllä
  • USB -micro piuha 20 cm
  • 2 kpl Amergrip 0,5l suojapussi puhelimelle ja vara-akulle
  • 10 kpl Maxim Citrus Energy gel (250 kcal each)
  • 300 g Noitapilli -karkkeja Prismasta
  • WC -paperi 10 siivua
  • 3 x burana 800 g
  • Paskapussi

Jälkipohdintaa

Tätä kirjoitettaessa (29.9.2019) kisasta on nyt kulunut about kuukausi. Kaikki neljä siis päästiin komeasti maalikaaren alle ja Finisher -liivit päälle.

Palautuminen on sujunut yllättävänkin hyvin. Jalat palautuivat noin viikossa siihen kuntoon, ettei lihaksia enää särkenyt. Yläkropan palautuminen kesti sitten vähän enemmän, huomaa kyllä, että lihaskuntotreenit on olleet vähän sivuraiteella kevään ja kesän aikana. Siihen puoleen täytyykin nyt syys – talvikaudella panostaa.

Ruokakin alkoi maistumaan oikeastaan heti kisapäivän iltana, ja maistuikin melkoisella ruokahalulla pari seuraavaa viikkoa. Kisan aikana lähti painoa about kolme kiloa, ja nyt oon saanut takaisin sen viisi kiloa, elikkä nyt ollaan hyvinkin normaalipainossa.

Parin viikon jäkeen kävin jo parilla lyhyellä ja kevyellä juoksulenkillä, ja tällä viikolla onkin sitten juoksu maistunut taas entiseen tapaan. En tosin meinaa mitään suunnitelmallista treeniä toki aloittaa, kunhan juoksentelen omaksi ilokseni. Ei näköjään tullut mitään isompaa henkistä juoksukrapulaa, vaikka sillä vähän itseäni ennen kisaa pelottelin. Hyvä niin!

Kroppa on siis palautunut oikein hyvin, mutta mieli on kyllä edelleen vielä melko vahvasti vuorilla. Pää ei ole vielä siinä kunnossa, että esim. Kolille kannattaisi lähteä repimään minkäänlaista kisaa. Todennäköisesti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla pääkoppa pettäisi ja antaisi luvan jättää homman kesken. Eli kerätäänpä sitä kisaintoa nyt rauhassa toukokuuhun asti. 🙂

Reissusta jäi kyllä käteen tosi paljon hienoja muistoja, ja vaikka edelleen tulee mieleen jotakin flashbakkejä yön kärsimyksestä, niin kokonaisuudessaan matka jäi kyllä selkeästi positiivisen puolelle. Roppakaupalla uusia tuttavuuksia, tapasin vanhoja tuttuja joita ei juuri muualla näe kuin kisoissa ja asiaan kuuluvat jälkipelitkin oli kiva käydä paikalla olleen suomalaisyhteisön voimin.

Vaikka tuosta juoksusta melkoisen ”tiiliskiven” raportin muodossa kuulemma kirjoitinkin, ei siihen pysty mitenkään kuvaamaan kaikkea mahdollista, mitä matkalla eteen tuli ja mitä koin. Enkä haluakaan kuvata, pääasia että ne muistot on mun omassa sielussa nyt tallessa.

Tässä ollaan nyt porukalla pohdiskeltu, mikä meni pieleen ja missä onnistuttiin itse kukin kisan aikana. Omalta kohdaltani vähän ennen puolimatkaa siis jotain alkoi mennä pieleen, kun ei eväs enää uponnut.

Kyllä se nyt vaan on tunnustettava, että tuli aloitettua liian kovaa.

Liian kovaa siis omaan perustasoon nähden. Vaikka matkavauhti tuntuikin alkuun olevan ihan OK, niin olisi pitänyt kuitenkin ottaa se ensimmäinen nousu VIELÄKIN kevyemmin. En vaan osannut. Oli toki ensimmäinen vuorikisani ikinä, joten tulipa nyt tätäkin lajia opeteltua vähän hankalamman kautta. Eli siellä vanhassa tutussa kantapääopistossa.

Mutta minkäs teet, kun on lappu rinnassa, adrenaliinia veressä ja meno maistuu. Eikä siittä jonosta oikein voinut hypätä sivuunkaan himmailemaan. Eli kun kerran oli leikkiin lähtenyt oman ryhmän ”kärjessä” niin siinäpähän sitten oli leikittävä.

Kisaamassa tuolla kuitenkin ollaan, eikä retkeilemässä. Enkä tarkoita sitä, että olisin kisaamassa sijoituksista, vaan itseäni vastaan. Mun mielestä näiden juoksukisojen tarkoitus on mitata se päivän oma kunto ja hakea sitä omaa parasta mahdollista suoritusta. Vaikka sitten jäisin koko porukan viimeiseksi. Tää touhu onkin mun mielestä just sen vuoksi niin hienoa, kun kisa voi mennä pieleen jonkin ihan mitättömän virheen tai pikkuasian vuoksi

Noilla pitkillä viikonloppuretkillä mitä erilaisimpiin paikkoihin voi sitten fiilistellä maisemia pidempäänkin ja mussuttaa pullaa ja sukulaatia ihan rauhassa, mutta lappu rinnassa sellainen ei oikein vaan käy minun pirtaan. Nou can do.

Tämä kisaraportti nyt jääköön sitten tästä päivästä lähtien elämään omaa hiljaista elämäänsä internetin ihmeellisessä maailmassa.

Katsotaan sitten ensi vuonna, innostunko vielä jakamaan kokemuksia seuraavista kisoista, vai jääkö tämä ainoaksi yksilökseen.

Kiitos lukijalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s